Google Website Translator

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Hiiskatin tirput

Bird
Katsahdin perjantaina aamupäivällä lämpömittariin ja se näytti -29º C. No leukahan siinä loksahti ensialkuun. Ja seuraava ajatus oli: "Hiiskatin tirput, ei taas". Olen nimittäin menettänyt aikaisempina vuosina jo 2 ns. "sääasemaa" (=lämpömittaria), kun tiltulkut ovat kaitkaisseet ulkona roikkuvan anturin johdon. Nykyinen mittari kääntyi kuitenkin nopeasti osoittamaan järkeviä lukuja. Tarkastin vielä anturin, joka onneksi oli tallella. Joten tällä kertaa kyseessä oli vain mittarin äkillinen mielenhäiriö.
Muutenkin tirput tuppaavat tekemään pikku kepposiaan parvekkeella. Tapaan tyhjentää käytetyn kissanhiekan roskapussiin parvekkeella. Vien sen sitten täysinäisenä roskiin. Useamman kerran ovat tintit käyneet nokkimassa hiekkapussia. Jos ei reikiä heti huomaa, niin mukavasti se hiekka valuu ulos pussia nostettaessa. 
Myös tuhkakuppi on niiden leikkikenttä. Inhaa jotenkin ajatella tupakasta pitäviä tinttejä. Harva se aamu on tupankantumppeja noukittu tuhkiksesta ja levitetty pitkin. Nyt tähän nyppimisharrastuksen piiriin on lisätty myös parvekekukat. Olen laittanut laatikkoon Callunoiden koristeeksi jäkälää ja sen pois nyppiminen on myös osoittautunut kivaksi harrastukseksi tirpuille.

Food
FoodTein viikonlopuksi taas aivan tavallista kotimuonaa eli jauhemaksakastiketta. Joten tuli tunne, että viikonloppu vaatii arkisen ruoan kanssa jälkiruokaa. Mieleen kohosi heti persikkainen pannacotta. Ja kun kaapista löytyi vielä valkosuklaata ja tarjouspussi Dumble-karkkeja kastikkeeksi, idea oli valmis.
Valitsemani persikka-valkosuklaapannacotta ja Dumble-kastike  antaa ihania mahdollisuuksia varioida jälkiruokaa. Paahtamalla valkosuklaan ennen pannacottamassaan sekoittamista suklaa saa toffeisen vivahteen. Ilman paahtoa taas persikka korostuu enemmän. Hedelmäisen jälkiruoasta saa molemmissa versioissa myös laittamalla hyytyneen pannacotan päälle kerroksen persikkasosetta ja koristelemalla sen kastikkeella. Tuhdin täyteläinen ja makea siitä taas tulee, kun pannacotan päälle kaataa kerroksen Dumble-kastiketta. Kokeilin molempia versioita ja hyviä tuli. Pannacottaahan ei ole tarkoitus hulauttaa naamaansa valtavaa määrää, vain sopivan söpö annos tyydyttämään makeannälkää.

Books
Kirjanurkan vuoro! Olen jotenkin lipsahtanut sellaisten ei-perinteisten jännärien puolelle. Kirjan Sisar (Rosamund Lupton) päähenkilö Beatrice saa kuulla sisarensa kadonneen ja matkustaa heti Englantiin selvittämään asiaa. Hän toivoo koko ajan sisaren olevan hengissä, kunnes tämän ruumis löydetään. Kaikki muut uskovat sisaren tehneen itsemurhan paitsi Beatrice, joka päättää selvittää sisarensa murhan. Ja löytää murhaajiksi yksi toisensa jälkeen uusia henkilöitä. Kirja on sinänsä yllättävä, koska kaikki tuntuu etenevän perinteisen dekkarin kaavalla melkein loppuun asti. Lopussa sitten siirrytäänkin aivan hämärän rajamaille, jossa lukijan mielikuvituksen varaan jää se, kuka oli oikeasti olemassa ja kuka ei, selvisikö kaikki vai ei ja kuka kuoli ja kuka ei. Kirja korostaa kuitenkin paljon sisarrakkautta ja sen olemassa oloa etäisyyksistä huolimatta. Välillä kirjan tempo voi olla tylsistyttävän hidas ja seuraavaksi päätäpyörryttävää ryntäystä. Kirjan loppuosa on huomattavasti kiinnostavampi kuin alku. Vaikea sanoa, pidinkö tästä vai en.
Kiltti tyttö (Gillian Flynn) on taas toisenlainen, ennemminkin psykologinen jännäri. Kirjan pääpari on 5 vuotta naimisissa ollut aviopari, joisata molemmat jäävät työttömiksi laman takia. Sen seurauksen he muuttavat aviomiehen kotipaikkakunnalle, jossa asuvat aviomiehen inhoama dementoitunut isä, hänen jumaloimansa mutta laiminlyömänsä äiti ja rakas kaksoissisko. Parin 5-vuotishääpäivänä vaimo katoaa ja vähitellen kaikki alkavat uskoa miehen tappaneen hänet. Mutta mikä on totuus?
Se nuoripari, joka kirjan alussa kuvataan, osoittautuukin ihmisinä täysin erilaisiksi kuin mitä kuvauksesta luuli. Alussa kirjan aviomies Nick on myötäilevä, laiska, itsekäs mies, joka luulee saaneensa omiin tarpeisiinsa sopivan naisen. Vaimo Amy taas on reipas, kaikkien pitämä, kaiken suunnitteleva ja rakastava, joustava vaimo. Jo tällaisenaan päähenkilöt ovat äärettömän ärsyttävia. Ja vielä ärsyttävämmiksi he muuttuvat, kun mies osoittautuu vastuuta pakenevaksi, patologiseksi valehtelijaksi ja vaimo kostonhimoiseksi, manipuloivaksi, omasta kuvastaan tarkaksi psykopaatiksi. Kirjassa seikkailevat sekä pää- että kannattavat henkilöt ovat kaikki jotenkin vastemielisiä. Ja pääpari on omituisella tavalla kieroutunut ja kieroudessaan yhteen kietoutunut. Vaikka henkilöhahmot eivät miellytä, jotenkin kaikki kieroilu saa lukemaan kirjan loppuun odottaen lopputulosta ja ihmetellen, miksi tällaiset ihmiset menivät keskenään naimisiin. Kirjan pohjalta on jo ilmestynyt myös elokuva.

Se, mitä kirjoista kirjoitan sivullani, on täysin oma subjektiivinen mielipiteeni lukijana. Minulla ei ole mitään muuta pätevyyttä arvostella kirjoja kuin se, että luen. En useinmiten kiinnitä huomiota käännöskukkasiin, kirjoitus- tai loogisiin virheisiin. Paitsi silloin, kun ne häiritsevät itse juonen kulkua. Muistan hiljan lukeneeni kirjan (minkähän lienee), jossa puhuttiin yhdestä henkilöstä ja seuraavasssa lauseessa, hänen kertomuksensa jatkuessa, nimi olikin vaihtunut. Tuollaiset toki huomaa. Tai kun joku henkilöistä teki pari sivua aiemmin jotain, jota hän myöhemmin ei ollutkaan tehnyt.
Itse arvostan lukiessani eniten tarinan sujuvaa kuljettamista eteenpäin ja rikasta tai ilmeikästä kieltä. Sekä tietysti hyvää tarinaa. Tosin joskus kieli voi olla mielestäni liiankin rikasta ja ilmeikästä. Odotin innokkaana paljon kehutun Katja Ketun Kätilön lukemista. Mutten koskaan päässyt paljoa ensimmäisiä 20-30 sivua pitemmälle. Ihmisistä ja asioista käytettiin koko ajan erilaisia nimityksiä. Ja kirjan ainakin alku oli niin rivoa, Booksniin himokasta ja seksieritteille tuoksuvaa, etten tuntenut mitään mielenkiintoa jatkaa eteenpäin. Kieli voi olla ilmeikästä, mutta jos se ilme on jatkuvasti sijoitettu joko vyötärön alapuolelle tai varustettu väkivallalla, se ei kiinnosta. Toinen kehuttu kirjailija, jota en yksinkertaisesti jaksa lukea, on arvostettu Kalle Päätalo. Elokuvana tarinat ovat mielenkiintoisia, mutta kirjana puuduttavia. Kun maisemakuvausta on jatkunut jo 2,5 sivua, minäkin nukahdan.
Periaatteenani on myös, että kun on lukenut tarpeeksi monta vakavasti otettavaa, korkeakirjallisesti hyväksyttyä teosta, on välillä aika vaihtaa siihen hömppään. Vaikka hömpällä ei usein ole sen kummempia kirjallisia meriittejä, ei jotain Barbara Cartlandia tai Nora Robertsia turhaan ostetan miljoonia kappaleita ympäri maailman. Joskus kevyt vain kuuluu mielialaan tai ympäröivään synkkyyteen.
Kristiina

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mielipiteesi on aina tervetullut :)