Google Website Translator

perjantai 6. marraskuuta 2015

Yökirjasto, porvoolainen poliisi ja ampujan omaisten tuntoja.

Vaasa LittFestin kunniaksi vuoronsa saavat tässä kirjoituksessa kirjasto ja kirjat. Hamstrasin viime viikolla kirjastohyppelyllä kirjoja kolmesta eri kirjastostamme, Ristinummelta, Huutoniemeltä ja Pääkirjastosta. Syynä rohmukierrokseen oli raha. Vielä alkuvuodesta pystyin tutkimaan kirjaston tarjontaa tietokoneeltani ja jos joku minua kiinnostava kirja oli vapaana missä tahansa sivukirjastoista tai pääkirjastossa, pyysin omaa kirjastoani tilaamaan sen. Tilaaminen kotikirjastoon tapahtui maksutta. Vaan eipä enää. Nyt kirjan tilaaminen maksaa saman kuin varausmaksu eli € 1,-/kirja. Koska olin menossa Pääkirjaston Yökirjasto-tapahtumaan, katsoin kirjasto-ohjelman muistilistastani sinne laittamiani kirjoja ja josko ne olisivat vapaana matkan varrella. Löysin 3 vapaata Huutoniemeltä ja 4 Pääkirjastosta. Siitä kirjastohyppely.

Viime viikon Yökirjasto oli mukava tapahtuma. Ikävä vain, että pyöräilijälle illat ovat jo pimeitä ja viileitä, joten käyntini piti keskeyttää klo 20.00 aikoihin. Mutta siihen mennessä oli mukava käydä pitkästä aikaa Kirjastomuseossa, jossa sai tutustua kuolleiden kirjailijoiden itse lukemiin otoksiin teoksistaan. Ja tietysti itse museoon.
Sensuurilla on kirjastolaitoksessa jännät perinteet. Erityisesti sodan jälkeen kiellettiin suuri määrä kirjoja. Ainakin Vaasan kirjastossa kielletyt kirjat suljettiin ns. Myrkkykaappiin kirjaston kellariin. Kaappi oli lukittu ja sen lasiovet oli peitelty voimapaperilla. Niitä ei tavalliselle kansalle lainattu tai edes annettu paikan päällä luettavaksi. Toki myöhemminkin ovat sensuuri, kirjastot ja koulut päättäneet aina 90-luvulle asti joidenkin kirjojen pitämisestä lukijoiden ulottumattomissa.

Vaasan kirjaston Myrkkykaappi
Joitakin myöhempiä kiellettyjä teoksia

Kokoelma kirjanmerkkejä
Kuka muistaa nämä kirjastokortit?
Lisäksi kävin kuuntelemassa käsityöpiiriä, jossa sai tehdä käsitöitä ja osanottajat lukivat vuorollaan tarinan valitsemastaan kirjasta. Olisin halunnut käydä myös kellarikierroksella, mutta se oli alkamassa vasta, kun minun piti jo lähteä kotiin.
Ajatella, että Suomen ensimmäinen lainakirjasto on perustettu Vaasassa 1794. Nyt, 221 vuotta myöhemmin, on alettu säästösyistä sen kaikenlainen alasajo. Sivukirjastoja lakkautetaan, kirjojen hankintamäärärahat kutistetaan olemattomiksi, henkilökuntaa ei saa palkata jne. Niin se on, sivistyksestä sikopaimeneksi.

Ehdin toki joitakin niistä rohmuamistani kirjoista jo lukea.
Joka viisautta rakastaa (Jaana Lehtiö) on ensimmäinen porvoolaisesta komisario Muhosesta kertova romaani. Muhonen on eronnut, ei pidä erityisemmin liikunnasta vaikka haluaisi, pitää sitä enemmän pullasta vaikka ei haluaisi ja haikailee äskettäin uudelleen tapaamansa nuoruudenrakastettunsa perään. Työtahti ei valitettavasti hellitä, sillä joku Porvoossa tuntuu murhaavan ihmisiä oikein urakalla. Tuntematon mies, epämääräisillä bisneksillä toimeentulonsa hankkinut keski-ikäinen nainen, ei ehkä sittenkään itsemurhaa tehnyt nainen, mahdollisen itsemurhan tehnyt pikkurikollinen, toinen kuollut rikollinen. Muhonen ryhmineen saa painaa hiki hatussa töitä siistiäkseen rikosten selvittämistilastoja ja selvittääkseen, onko murhilla jotain yhteistä. Tarinassa mukana pyörivät myös utelias ja jokseenkin ärsyttävä Hilkka Alitupa ystävättärineen. Hän sattuu myös tuntemaan kaksi uhreista ja on yksi syylliskandidaateista. Kun asiat viimein selviävät, on loppu sitäkin yllättävämpi.
Pidän näiden Muhos-tarinoiden leppoisasta pikkukaupungin tunnelmasta ja mukavasta tarinankerronnasta. Poliisit ovat inhimillisiä heikkouksineen ja omituisuuksineen ja muut kirjan henkilöt persoonallisia. Kirjassa ehkä tapahtuu hieman liikaa ja tutkintalinjojakin on valikoitu laajalla pensselillä: wiccalaisuus, Viron mafia, uskonnollisuus, pornopiirit. Toisaalta kirjaa sävyttää huumori, joten hieman laveampi käsittely on siltä kannalta käsitettävää. Varsinaisen murhaajan henkilöhahmo ja motiivit jäävät hieman usvan peittoon, mutta jonkinlainen selitys teoille on löydetty kirjan loppuun. Eivät nämä kirjat mitään maailmanluokan dekkareita ole, mutta sopivat suomalaiseen mielenlaatuun ja luonteeseen erittäin hyvin. En jättäisi pois esim. kesän tai talvi-iltojen lukulistalta.

Luin jo alkukesästä ensimmäisenä Jaana Lehtiön kirjanani toisena ilmestyneen Muhos-kirjan Uutta auringon alla. Muhonen on edelleen rakastettava, laihtumisesta ja treenaamisesta haaveileva pullasyöppö. Suhde nuoruudenrakastettuun Elleniin on edennyt ja he remontoivat yhdessä Muhosen vanhaa kotitaloa. Suhdepakkaa tosin sekoittaa remontissa autteleva, Muhosen mielestä Ellenin suhteen vähän liiankin höveli naapuri. Sitten uskonnollisen, vanhus- ja hyvinvointipalveluja kaupunkilaisille tarjoavan Valtakunta-yhteisön kellarista löytyy yksi yhteisön jäsenistä talikolla seivästettynä. Itse yhteisö koostuu naisten ydinjoukosta johtajanaan karismaattiseksi kuvattu Tuomas Hannumäki. Itse en Hannumäestä saanut karismaattista kuvaa vaan kuvan jaarittelevasta, omaa tärkeyttään korostavasta tylsimyksestä. Mutta hän on taitava manipuloimaan ihmisiä ja hänen "naisensa" kilpailevat Hannumäen suosiosta ja huomiosta. Mutta jotain hämärää yhteisössä on, muutakin kuin johtajan vaatimus jäsenten laihuudesta. Hiljaisuusretriitteineen ja haluttomuuksineen avautua yhteisöstä jää hieman epämääräinen kuva. Myöhemmin tutkimuksiin sisällytetään myös erään entisen jäsenen itsemurha ja yhteisön kummallinen lääkkeidenhallintamenettely. Mukana henkilögalleriassa ovat myös tuttu, (varsinkin Muhosta) ärsyttävä Hilkka Alitupa ja uusi tulokas Muhosen ryhmässä, kunto- ja elämäntapaintoilija Vuori.
Kuten ensimmäisessä teoksessa, myös tässä tapahtumia on ehkä hieman liikaakin ja pohdinnat selvityksen tilanteista himpun verran liian yksityiskohtaisesti väännettyjä. Mutta sinällään kirja on leppoisa, rauhallinen ja aivan laatuisaa dekkariluettavaa. Sellaista suomalaiseen mielenlaatuun istuvaa. Uutta kotimaista dekkarikirjailijaa ja pikkukaupunkitunnelmaa haluaville suosittelen Lehtiön kirjoja.

Kun aika loppuu (Elina Hirvonen) on ilmestymisestään asti ollut puhuttu ja pidetty kirja ja sitä ovat ruotineet monet kirjoittajat. Kirjan tapahtumat sijoittuvat parinkymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen ja siinä tuodaan esiin sekä maailman tila, yhteiskuntien tila että yksilön tila. Samalla, kun maapallon tila on ilmastonmuutoksen, tehtyjen ratkaisujen ja konfliktien takia huono, yhteiskunta ja yksilö ovat eriarvoisessa asemassa. Kuitenkin löytyy niitä, jotka yrittävät saada aikaan parannusta ja ylläpitää toivoa. Kirjan keskiössä on suomalainen perhe. Äiti Leena opettaa yliopistossa ja kampanjoi ilmastonmuutosta vastaan, isä Erik liehuu ympäri maailmaa hoitamassa projekteja huonompiosaisten maiden hyväksi ja tytär Aava toimii lääkärinä Somaliassa konfliktien keskellä. Vain perheen poika Aslak ei löydä omaa paikkaansa, on ujo ja syrjäänvetäytyvä, potee syvää masennusta eikä koko elämässään ole saanut juuri ystäviä ennen nettiä. Kirjassa vanhemmuutta ja ihmisen vastuuta toisesta käsitellään äiti Leenan ja sisar Aavan suulla. Isä Erik näkyy vain heidän kauttaan poissaolevana, lapsiinsa aika välinpitämättömästi suhtautuvana vanhempana. Itse Aslakista hänen omien kokemustensa ja selitystensä kautta saadaan vain vilahduksia ennen kirjan loppupuolta, jolloin hän pääsee ajatuksineen itsekin ääneen.
Tämä kirja oli satuttavaa luettavaa ihmisen tekojen seurauksista, vastuusta tapahtumien kulkuun ja keinoista niihin vaikuttamiseen. Kuitenkin jokin siinä häiritsi minua. Pientä Aslakia rakastetaan yli kaiken, mutta asioiden alkaessa lipsua väärään suuntaan ei päästäkään yhteisymmärrykseen siitä, mitä pitäisi tehdä ja keskitytään vanhempina Aslakiin Aavan jäädessä huomaamatta. Aslak luo kiilaa perheeseen, hajottaa sitä ja ajaa Aavan pois perheestä toiselle puolelle maailmaa. Äiti haluaisi taas epätoivoisesti auttaa poikaansa, muttei tiedä miten, kun poika torjuu kaiken avun ja saa vanhemmat riitelemään keskenään. Isän asenne taas on se, että poikaa ei voi auttaa eikä tarvitsekaan, hänet pitää vain jättää oman onnensa nojaan. Ja sekä äiti että tytär vellovat omassa epäonnistumisen tunteessaan vanhempana ja sisarena. Kun Aslak sitten valitsee oman tiensä, kiipeää Lasipalatsin katolle ja alkaa ampua ihmisiä varmana tekonsa oikeutuksesta vaikuttaa maapallon tilaan, yritetään häntä ymmärtää ja koota sympatioita hänen puolelleen. Minulle tuollainen ylihyysääminen ja ampujien ymmärtäminen ei sovi. Olivat syyt mitkä tahansa, tappaminen ei ole ratkaisu. Tavallaan myös itsesäälissä ja omien vikojen ruotimisessa viipyilevä romaani muodostuu pitkän päälle rasittavaksi. Tapahtumien syitä ei yritetäkään ennen loppuosaa etsiä tekijästä, vaan syytä itsestään etsivät tarinan kertojat. Toisaalta, kirja on lukemisen arvoinen tulevaisuuden visioineen, jos nykyinen meno maapallolla jatkuu. Samalla se pohtii sitä, mitä tapahtuu perheen muille jäsenille, jos lapsi tekee jotain pahaa. Teos kannattaa lukea, mutta lataamatta siihen kehujen tuomia odotuksia. Ja kaiken vellomisen jälkeen kannattaa varata rinnalle luettavaksi vitsikirja tai roskaromaani.

Kristiina

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mielipiteesi on aina tervetullut :)