Google Website Translator

maanantai 29. helmikuuta 2016

Teatteri, meri ja kissan parantava voima

Kirjoista riittää juttua, totta kai.

Ehkä rakkaus oli totta (Sadie Jones) on tarina nuoren miehen kehityksestä ja osittain myös jonkinlaisesta tuhosta ja itsetutkistelusta. Joe asuu pikkukaupungissa, on kiinnostunut teatterista ja kirjoittamisesta. Hänen elämänsä kuitenkin pyörii mielisairaalassa olevan äidin, nynnyn puolalaisen isän ja työn asettamien rajoitusten ympärillä. Hän lukee jokaisen lähialueella esitettävän näytelmän alkuperäisteoksen, hankkii näytelmien ohjelmalehtiset mutta ei kertaakaan pääse katsomaan itse näytelmiä. Eräänä iltana hän tapaa sattumalta lontoolaiset, teatterialalla toimivat Paulin ja Leighin. Siitä tapaamisesta hänen elämänsä alkaa olla hänen omaansa, ei perheensä. Joe muuttaa Lontooseen ja elää ensin teatterin sivukulisseissa. Mutta hänen tekstinsä herättävät ensin Paulin ja myöhemmin muidenkin huomion. Valitettavasti Joe vetoaa myös naisiin, joita hän ei perhehistoriansa takia ota ollenkaan vakavasti. Ennen kuin rakastuu Ninaan, naimisissa olevaan näyttelijättäreen. Joka ei ole oman elämänsä herra vaan narsistisen pikkunäyttelijättären tytär ja narsistisen tuottajan vaimo. Rakkaussuhde saa Joen välillä hylkäämään kaikki periaatteensa ja kunnianhimonsa. Mutta suhde jahkailevaan ja hankalaan Ninaan tuottaa Joelle vain vajaita kokemuksia puhtaasta rakkaudesta ilman suurta vastakaikua. Kumpi antaa periksi ja osoittautuu vähemmän itsekkääksi? Kumpi kasvaa aikuiseksi?
Aluksi kirja tuntui hieman pliisulta päähenkilön jopa kahtia jakautuneen luonteen takia. Mutta vauhtiin päästyään se sai siivet alleen. Joen ristiriitaisuus, naiivi rehellisyys ja toisaalta hänen suhteensa naisiin luo jännittävän kontrastin hänen luonteeseensa. Hän arvostaa ystäviään, rakastaa teatteria ja kirjoittamista, tavallaan halveksii lähtökohtiaan eikä halua sitoutua mihinkään muuhun kuin ystävyyteen. Kunnes hän myy kaikki periaatteensa rakkautensa takia. Rakkauden, joka ennemmin antaa kuin saa. Toisaalta mukana elävät henkilöt Leigh ja Paul muodostavat hienon kehyksen Joelle. Paulin ystävyys ja Leighin toivoton (tai sitten ei) rakkaus. Tässä kirjassa parasta olivat ehdottomasti ihmiset ja heidän toimintansa taustalla olevat tekijät. Myös teatterin raameihin sijoitettu elämän jonkinlainen raakuus tulee hienosti esille ihmisten ratkaisuissa oman elämänsä suhteen. Toivon todella, että kirjoittajan ennen tätä 1. suomennettua teosta ilmestyneet kirjat käännetään ja julkaistaan, sen verran hyvin hän kuvailee ihmisiä ja ihmissuhteita. 

Meriromaani (Petri Tamminen) tuntuu samaan aikaan sekä hassunhauskalta että surulliselta tarinalta. Vilhelm Huurnan ollessa vielä lapsi hänen äitinsä maalaa hänen tulevaisuutensa sanoilla "jonain päivänä Vilhelm vielä purjehtisi valtamerillä suuren laivan kapteenina". Vilhelm lähtee siis jo nuorena töihin laivalle ja opiskelee myöhemmin Merikoulussa kapteeniksi. Oman kylän isännät ostavat laivan ja ottavat Vilhelmin oppineena miehenä sen kapteeniksi. Vilhelm sattuu vain olemaan hieman elämässään epäonninen ihminen. Tai epäröivä. Kuten jo kirjan alussa kerrotaan, hän "häpesi eilistä ja pelkäsi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen". Vilhelm kun ei usko kovin paljon itseensä ja ratkaisuihinsa. Hän onnistuu upottamaan laivan toisensa jälkeen, menee välissä naimisiin, menettää merellä ollessaan paitsi laivansa myös vaimonsa ja lapsensa synnytyksessä. Jokaisen laivan upottua hän päättää lopettaa kapteenin hommat, mutta aina jotenkin lipsahtaa takaisin omasta mielestään täysin taitamattomaksi tai välillä hyväksi kapteeniksi. Niin lipuu Vilhelmin elämä läpi vuosien huonona/hyvänä kapteenina, laivanupottajana, aviomiehenä joka ei saanut paljon elää avioelämää, toisten toiveiden toteuttajana, omana sisäisesti ristiriitaisena epäröijänä. 
Tätä kirjaa lukiessa voi valita kaksi erilaista katsontakantaa. Toisaalta sitä voi tarkastella jatkumona elämän ratkaisujen, sen onnen ja epäonnen, epäröinnin ja varmuuden välillä. Teoksesta löytyy näkökanta jokaiseen ihmisen elämän käännekohtaan. Tai sen voi lukea vain hauskana tarinana todella epäonnisen ja itsestään epävarman, hullunkurisen henkilön elämän kulusta. Itse taisin olla jälkimmäisessä mielentilassa, koska Huurnan elämän "vatuloinnit" vain huvittivat. Kirjan syvällisemmät mietteet jäivät vain hetken häivähdyksiksi lukiessani. Mutta hauskaa riitti, niin syvällisiä ajatuksia kun kirja kuitenkin pohjimmiltaan sisälsi.

Eläimistä kertovat kirjat tuntuvat vain hyppäävän käsiini kirjastossa. Yhä useammin ne tuntuvat myös olevan muulla kuin suomen kielellä kirjoitettuja. Ne kun ilmestyvät ennen suomennoksia kirjaston valikoimaan. Tällä kertaa syliini hyppäsi Katten Cleo (Helen Brown). Se on kirjoittajan "omaelämänkerrallinen" kertomus hänen perheensä suuresta onnettomuudesta ja suuren menetyksen kokeneen perheen pelastajasta. Kirjailija elää perhe-elämää Uudessa Seelannissa. Väljähtynyttä, natisevaa avioliittoa kahden pojan äitinä. Vanhempi pojista haluaa syntymäpäivälahjakseen kissanpennun, joka käydään valitsemassa ystävälle syntyneistä kissanpennuista. Lahjan kotiin tuleminen tosin kestää hieman, koska pennut ovat vielä pieniä. Ennen pennun saapumista lahjan saaja eli perheen vanhempi poika kuitenkin kuolee auto-onnettomuudessa. Kirjoittaja ei mitenkään koe itseään kissaihmiseksi eikä enää halua pentua kotiinsa muistuttamaan kuolleesta pojastaan, mutta nuoremman pojan vaatimuksesta kissa jää kuitenkin taloon. Vähitellen se ujuttautuu jokaisen sydämeen omalla, kissamaisen ovelalla tavallaan ja hullunkurisuudellaan. Samalla se vähitellen elämänsä aikana avaa perheenjäsenten silmät sille, että suunnattoman surun ja epätoivon keskeltä löytyy myös niitä hassuja, hauskoja ja raivostuttavia hetkiä, jotka saavat surun muuttumaan tunteeksi muiden tunteiden ohella. Ja kissa auttaa kirjoittajaa ja hänen perhettään näkemään sen, että elämässä täytyy ottaa huomioon kokonaisuus, ei vain ne osa-alueet, joihin haluaisi uppoutua.
Joskus toivoisin, että käsiini osuisi niitä eläimistä kertovia kirjoja, joissa kirjan päähenkilö vielä elää. Kuten Katukissa Bob tai Homer, kissan uskomaton elämä (silloin, kun kirja julkaistiin). Haluan päättää hyvin tai vähemmän hyvin sujuneen yhteiselämän kertomuksen johonkin minua naurattavaan kommellukseen, en itkuun elämäntoverin menetyksestä. Toisaalta arvostan sitä, että kunnon kumppanin koko elämäntyötä eläimenä arvostetaan siksi paljon, että se dokumentoidaan kirjoihin ja kansiin. Paitsi itse tarinaa ja ilon palauttajaa, Cleoa, arvostan tässä kirjassa myös siihen valittuja sitaatteja kissoista, joita löytyy joka luvun alusta. Sellaisia ovat esimerkiksi "En katt befinner sig alltid på rätt ställe vid exakt rätt tillfälle", "Det finns bara ett passande namn pä en katt - Ers Majastet", "Ibland är det lättare att älska månen", "Det finns inget så fuktigt och magiskt som en kattungens kyss". Kissa- ja koiraihmisenä en voi olla lukematta tätäkään kertomusta surun ja menetyksen poistajasta. Miten suuri vaikutus eläimillä onkaan arkiseen elämäämme.

Huomasittehan hameväki, että tänään on karkauspäivä. Joten ahdistelkaa se avokki tai muuten vain helmoissa roikkuva riesa nurkkaan ja kosaiskaa. Jos vastaus on "EI", nykyiseen ompelukoneettomaan aikaan pyytäkää hamekankaan sijasta valmista hametta.  Tulee kulutusjuhlat vaatekauppiaille.
Kristiina

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mielipiteesi on aina tervetullut :)