Google Website Translator

torstai 9. kesäkuuta 2016

Intialaista, seikkailua ja klassikko

Tartuin taas kerran intialaisesta elämästä kertovaan kirjaan. Nuoren naiset koetukset (Vikas Swaru) on kertomus nuoresta ja fiksusta Sapna Singhasta ja hänen elämänsä käännekohdasta. Sapna työskentelee kodinkoneliikkeessä ja elättää isänsä kuoleman jälkeen apatiaan vaipunutta äitiään ja julkkikseksi haluavaa, huippuitsekästä pikkusisartaan. Perheen yliajossa kuollut isä oli elossa ollessaan sekä kotona että koulussa eläessään erittäin ankara ja vaativa. Perheessä oli aiemmin myös kolmas, nuorin sisko Alka. Tämä rakastui 15-vuotiaana rikkaaseen hulttiopoikaan. Vanhin sisar sai tietää asiasta ja yrittää saada Alkaa lopettamaan suhteen. Kun niin ei lupauksista huolimatta käynyt, hän kertoi asiasta isälleen. Seurauksena oli räjähtävä riita. Alkalle ajatus siitä, että hänet erotettaisiin "rakastetustaan" oli liikaa ja hän hirttäytyi.  
Eräänä päivänä Sapnan poistuessa temppelistä häntä lähestyy vanhempi mies, joka väittää olevansa yhden Intian suurimman konsernin omistaja ja hän on valinnut Sapnan seuraajakseen pääomistajana, jos tämä selviytyy kymmenestä testistä. Sapna saisi suuren etumaksun suostuessaan. Tyttö viittaa kintaalla ehdotukselle. Hänellä on työpaikka, jolla elättää perhe ja he saavat asua ilmaiseksi setänsä asunnossa. Sitten tapahtuu kasa vastoinkäymisiä, jotka pakottavat Sapnan suostumaan ehdotukseen. Hän ei saa etukäteen tietää testeistä, vaan ne olisivat jokainen tilanteita, jotka elämä tuo eteen. Sapna ja hänen paras ystävänsä, hauska ja iloinen nuorimies Karan päättelevät, että asiassa on jotain outoa. Mutta mitä ja mikä on jutun tarkoitus, hyvä vai paha? Sapnan elämässä alkaa tapahtua erilaisia ihmisluonteen piirteitä mittaavia tapahtumia.
Alussa kirja on tasainen ja elämä soljuu erilaisine tapahtumineen tasaisesti eteenpäin. Sapna joutuu mitä erilaisimpien päätösten eteen ja jokaisen tilanteen jälkeen konsernin omistaja kutsuu hänet luokseen ja kertoo, miten Sapna selviytyi jostakin luonteenpiirteen testistä. Hän väittää kivenkovaa, ettei hänellä ollut mitään tekemistä sattumusten kanssa, vaan ne vain tapahtuivat. Ei ikinä uskoisi, että kirjan soljuessa eteenpäin ja Sapnan osoittautuessa viisaaksi, empaattiseksi, rehelliseksi ja auttavaiseksi ihmiseksi se muuttuu loppuosaltaan lähinnä dekkariksi. Kirja, joka alussa kertoi aivan tavallisesta intialaisesta elämänmenosta ja ihmisen reagoinnista erilaisiin tilanteisiin muuttuu lopussa niin jännittäväksi kuin tämä kirja. Tämä on hyvä kuvaus myös intilaista nyky-yhteiskunnasta rakenteineen, alueellisine eroineen ja jälleen intialaisessa kirjassa pakollisine korruptioineen. 

Pakon edessä (Lee Childs) on 20. Jack Reacher-kirja. Tällä kertaa Jack nousee junasta Mother's Rest-nimisellä paikkakunnalla, koska haluaa tietää jotain nimen syntyperästä. Mother's Rest on keskelle vilejyaluetta perustettu pieni kaupunkipahanen. Junaa vastassa on yksityisetsivä Michelle Chang, joka toivoi kadonneen työtoverinsa Keeverin olleen juuri siinä junassa. Heidän kävellessään motellille Michelle kertoo, että Keever on hänen kollegansa toisesta kaupungista. Keever oli pyytänyt Michelle taustatuekseen kaupunkiin tutkiessaan jotain juttua. Hänen saapuessaan paikalle sekä Keever että kaikki tämän jutusta tekemät muistiinpanot olivat kadonneet. Jack huomaa, että koska hänen ruumiinrakenteensa on samanlainen kuin Keeverillä, kaupungin asukkaiden käytöksessä häntä kohtaan on jotain omituista. Jackin piti oleilla kaupungissa vain vuorokausi, mutta hän päättääkin jäädä auttamaan Michelleä. Kaksikko löytää Keeverin huoneesta yhden muistilapun ja alkaa esittää kysymyksiä kaupungin asukkaille. Melkein saman tien ensin heitä seurataan ja uhataan aseella heidän ajaessaan tarkastamaan Keeverin kotia ja kun he palaavat Mother's Restiin, heidät heitetään ulos kaupungin ainoasta motellista. Jotain on pahasti vialla ja sellaista tilannetta Jack ei voi vastustaa, se täytyy selvittää.
En tiedä, mikä näissä Reacher-kirjoissa minua kiehtoo. Ehkä itse päähenkilö, entinen maavoimien sotapoliisi. Tai hänen elämäntyylinsä. Hän on jo vuosia kierrellyt pitkin USAta mukanaan vain sen hetkinen vaatekerta, lompakko ja hammasharja povitaskussa. Lukemisensa hän saa aina sieltä, mihin joku toinen matkailija on jättänyt pokkarin luettuaan sen ja vaihtovaatteensa hän hankkii halpakaupasta kulloisessakin olinpaikassaan entisen vaatekerran likaannuttua. Kun hän matkallaan kohtaa jonkun pulassa tai jonkinlaisen arvoituksen, hän jää auttamaan. Itse en osaisi elää noin, mutta toisaalta en olekaan 190-senttinen mies, jolta sujuvat lähitaistelutaidot ja ampuminen ja joka haluaa säännellyn armeijaelämän jälkeen elää vapaana kuin taivaan lintu. Näissä kirjoissa vaan on jotain viehättävää ja lisäksi ne ovat aina jännittäviä. Tämä viimeisinkin muistutti enemmän dekkaria kuin jännäriä. 

Saari (Aldous Huxley) jäi kirjailijan viimeiseksi teokseksi. Ilmestymisensä jälkeen 1962 kirja kiellettiin monissa maissa, mm. Suomessa, sen huumemyönteisyyden ja kapitalismia/diktatuuria  arvostelevan asenteensa vuoksi.
Ihmissuhteissaan epäonnistunut, kyyninen ja rahakkaita sopimuksia lehden omistajan palveluksessa sivutoimenaan neuvotteleva toimittaja Will Farnaby haaksirikkoutuu Palaulle, kielletylle saarelle. Saari sijaitsee Intian edustalla ja on yli sadan vuoden ajan elänyt omalla laillaan eristyksissä. He puhuvat omaa kieltään, mutta myös englantia, koska saaren nuoria koulutetaan ulkomailla ja lisäksi saarelle on aikanaan saapunut skotlantilainen tutkija ja lääkäri, jonka jälkikasvua elää siellä vieläkin. Saarella on kehitetty omanlaisensa uskomustapa, joka perustuu buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen. He pyrkivät ja ovat omasta mielestään saavuttaneet jonkinlaisen utopian. He elävät rauhassa, eivät riitele, eivät sodi, mietiskelevät ja elävät harmoniassa. Lisäksi kasvatuksen ja elämän apuna käytetään saaren omaa huumetta, joka ei sekoita mieltä ja ajatuksia vaan selkeyttää ja valaisee niitä. Ihmiset kasvatetaan pienestä pitäen elämään harmoniassa sekä toistensa että eläinten kanssa. Viereistä saarialuetta omana valtionaan taas hallitsee hieman Hitler-tyyppinen diktaattori. Palau on kehittänyt itselleen sopivaa teollisuutta ja lisäksi heillä on rikkaat öljyvarat, joista useat öljy-yhtiöt haluisivat hyötyä. Palaun asukkaat eivät kuitenkaan usko liikaan teolliseen tuotantoon tai öljyvarojen ylikäyttämiseen, he tuottavat vain sen verran tuotteita itselleen ja vientiin, kuin on tarpeellista. He eivät mielestään tarvitse hyödykkeitä muuta kuin tarpeellisen, ruokatuotanto sovitetaan väestömäärään ja uskotaan ehkäisyyn, jolloin väestönräjähdystä alueen kokoon ja ruokamäärään nähdenkään ei tapahdu. Saaren hallitsijoita toimii nykyisin rani (kuningatar), jolla on missio levittää omaa omituista hengellistä oppiaan maailmalle sekä hänen vielä alaikäinen mutta kohta rajaksi tuleva poikansa. Poika taas haluaisi vain haalia materiaa, korvata maanviljely ja metsät tavaroita tuottavilla laitoksilla, ei hyväksy seksiä (kiitos äitinsä) ja huumeita sekä ihailee suunnattomasti naapurisaaren diktaattoria. Tätä kautta saaren yli 100 vuotta kestänyt utopia uhkaa tuhoutua.
Tämän kirjan teksti oli minun mieleeni hieman liian metaforista, hengellistä ja uskomuksiin, uskontoon ja ihmisten keskeiseen väittelyyn keskittyvää. Liekö sitten itse olen hieman liian maallinen ihminen, mutta tämän yli 500-sivuisen romaanin läpikahlaaminen kaikkine uskonnollisine ja henkisine mietiskelyineen oli työn ja tuskan takana. Lukijalle, joka pitää filosofisista, hengellisistä ja uskonnollisista pohdiskeluista, tämä kirja on omiaan.

Kristiina

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mielipiteesi on aina tervetullut :)