Google Website Translator

torstai 30. kesäkuuta 2016

Kuningattaria ja kuninkaita

Pääsin taas lukuelämyksissä oman lempigenreni pariin lukiessani sarjan historiaa sivuavia kirjoja. Marie Antoinette (Joan Haslip) perustuu kuningattaren elinaikana kirjoitettuihin asiakirjoihin ja luotaa niiden ja tapahtumien kautta kuningattaren elämää. Sen mukaan, mitä aiemmin olen Marie Antoinettesta lukenut tai sivunnut kirjassa esiintyvien henkilöiden elämää, uskoisin tämän teoksen olevan melko historiallisesti tarkan.
Itävallan keisarinnan nuorin tytär, Maria Antonia, naitettiin 14-vuotiaana poliittisin perustein Ranskan kruununprinssille. Toiveena oli muodostaa liitto Itävallan ja Ranskan välille ja lujittaa sitä nuoren tytön avulla. Ikävä vain, että tyttö ei ollut kiinnostunut mistään "aivotoiminnasta", hän oli hemmoteltu, leikistä, tanssista ja keikistelystä kiinnostunut huikentelevainen ja kevytmielinen tytönhupakko. Häntä ei oltu lainkaan valmisteltu tulevaan kuningattaren rooliinsa ja isänsä viimeiset, järkevät neuvotkin hän jätti lukematta valmiina vain rakastamaan ihmisiä ja nauttimaan elämästään kevyesti. Hänen aviomiehensä, tuleva Ludvig XVI, oli lihava, ahmimista rakastava nahjus, saamaton, päättämätön ja suorastaan flegmaattinen empijä ja edestakaisin soutaja. Ainoa arvo, johon molemmat uskoivat elämänsä loppuun asti, oli kuninkaan oikeutus Jumalalta saatuun täydelliseen valtaan. Kuninkaan apaattinen luonne, ajatus kansan parhaasta ja kyky olla näkemättä hyviä neuvoja ja saamattomuus niiden toteuttamisessa yhdistettynä Marie Antoinetten uskoon omaan poliittiseen hanhenpäähänsä, ystävien suosimiseen kyvykkäiden yksilöiden sijaan, hänen luonteensa ominaispiirteisiin eli hillitsemättömään ylpeyteen ja tuittupäisyyteen ja aina väärien henkilöiden neuvojen kuuntelemiseen ja oikeiden henkilöiden inhoamiseen koituivat lopuksi heille kuolemaksi.  Vallankumouksen alkutapahtuman eli Bastiljin valtauksen jälkeen kuningasparilla oli lukemattomia tilaisuuksia pelastaa kuningasvalta tai paeta väliaikaisesti maasta, mutta kaikki tilaisuudet menetettiin kuninkaan tai kuningattaren päätösten takia. Hyvä esimerkki heidän puuttuvasta tilannetajustaan oli heidän epäonnistunut pakoyrityksensä Ranskasta 1791. Muita kuninkaallisia pääsi pakenemaan maasta matkustaen vaatimattomasti nopeilla, kevyillä vaunuilla. Mutta tällainen matkustustapa ei sopinut Marie Antoinettelle ja hänen rakastajalleen kreivi Fersenille. Sen sijaan he lähtivät matkaan hitailla, talonkokoisilla ja huomiota herättävillä, kaikilla mukavuuksilla varatuilla matkavaunuilla. He pysähtelivät matkalla oman mukavuutensa takia, etiketin vuoksi matkavaunujen kahdella ylimääräisellä paikalla matkusti sotilaiden sijaan 2 hyödytöntä naista, he pysähtyivät rupattelemaan ihmisten kanssa ja viis veisasivat tehdystä matka-aikataulusta. Pakoyritys oli tuhoon tuomittu alusta lähtien.
Jotenkin tämän kirjan antama kuva molemmista hallitsijoista saa minut säälimään heitä. Erityisen tuhoisaa oli kuninkaan kiltteys ja apaattisuus ja sen rinnalla kuningattaren syvä inho useita kyvykkäitä henkilöitä kohtaan. Kuningatar valitsi elämänsä aikana jatkuvasti ahneita, itsekkäitä, omaa ja sukunsa etua tavoittelevia ja itserakkaita ihmisiä uskotuikseen ja ystävikseen. Heidän neuvonsa ja suosituksensa tavoittelivat aina vain heidän omaa etuaan viis veisaten kuningasparin tai valtion eduista. Vielä yksi yllättävä seikka teki kuningattaresta Ranskan vihatuimman henkilön. Aiemmilla kuninkailla oli aina ollut viralliset rakastajattaret, joiden syyksi valtion huono tila ja epäonnistumiset voitiin laittaa. Ludvig XVI ei välinpitämättömyyttään ja seksiongelmiensa takia (hän kärsi avioliittonsa alkuvuodet liian kireästä esinahasta eikä pystynyt saamaan siemensyöksyä eikä korjausleikkauksen jälkeenkään ollut kovin kiinnostunut seksistä) sekä jonkinnäköisestä rakkaudesta vaimoaan kohtaan ottanut koskaan rakastajatarta. Ja koska kansa ei voinut syyttää kuningasta valtion ja ihmisten hädästä ja huonosta tilasta, joutui syytetyksi kuningatar. Myös koko hovin kateellinen, pyrkyrimäinen, selkäänpuukottavan itsekäs asenne vaikeutti jatkuvasti kuninkaallisten elämää. Ja tarinan loppuhan on historiaa. Joskus Marie Antoinettesta todetaan, että hän kasvoi todelliseksi kuningattareksi vasta giljotiinin varjossa. Itse en näe tilannetta niin. Hän oppi paremmin salaamaan todelliset ajatuksensa, tunteensa ja inhonsa, mutta säilyi loppuun asti itsekkäänä, tyytymättömänä, ennakkoluuloisena ja tasapäisenä naisena.

Seuraavaksi lukemani 2 kirjaa käsittelevätkin sitten kuninkaitten ja kuningattarien rakkaus- ja seksielämää. Aloitin miehistä eli Kuninkaiden rakastajattaret - 500 vuotta valtaa, valheita ja viettelyksiä (Eleanor Herman). Kirjassa tutkaillaan kuninkaita ja heidän rakastajattariaan ja hoveja muutenkin n. 1500-luvulta aina nykypäivän prinssi Charlesiin ja Camillaan asti. 1500-lukua edeltävältä ajaltakin löytyy joitakin tietoja rakastajattarista virallisista asiakirjoista lähinnä heidän ahneutensa tai jonkin rikoksen takia. Vasta, kun kirjoitustaito yleistyi, myös tietojen määrä lisääntyi. Ja täytyy sanoa, että lukiessa tätä kirjaa sanonta, jonka mukaan tieto lisää tuskaa on osuva. 1500-luvulta 1700-luvulle luulisi näiden kuninkaiden keksineen seksin, sen verran hameiden perään he olivat. Kuninkaan ja kuningattaren avioliitto oli puhtaasti poliittinen ja tarkoitettu liittolaissuhteen luomiseen ja jälkeläisten saamiseen. Tai kuten Napoleon asian niin kauniisti aikanaan ilmaisi: "Minä haluan naida kohdun". Kuninkaiden päärakastajattarena toimi joku aatelinen tai aatelistoon kohotettu nainen, jonka suku ja rakastajatar itse tulivat maksamaan kuninkaalle eli valtiolle maltaita. Lisäksi kuninkailla oli samaan aikaan alempiarvoisia aatelisia satunnaisia rakastajattaria. Vähemmän rahaa vieviin lisärakastajattariin kuului näyttelijättäriä tai entisiä prostituoituja ja siinä sivussa vetäistiin viikseen palvelusväkeä aina kun halutti. Kuninkaan viriliteetin todistamiseksi hänellä tuli olla päärakastajatar (myöhemmin titteliltään maîtresse-en titre). Tämä oli noihin aikoihin niin välttämätöntä, että jopa kuninkaat, joita seksi tai rakastajattaret eivät kiinnostaneet, nimittivät jonkun korkea-arvoisen naisen tähän "virkaan" todistaakseen arvonsa kuninkaana.
Rakastajattaren asema sen sijaan oli erittäin huono. Hänen piti miellyttää kaiken aikaa kuningasta, pitää hänet hyvällä tuulella ja viihdytettynä, järjestää kodikkaat olot kuninkaalle, olla sujuvasanainen, nokkela ja useimmiten viisas sekä tuntea eri elämänaloja. Häneltä edellytettiin valmiutta koska vaan sänkypuuhiin, lohduttamiseen ja lepyttämiseen sekä kestämään yli-inhimillisiäkin fyysisiä rasituksia. Lapset tulivat usein mukaan kuvioon ja ennen kaikkea hovin ahneus ja kateus. Hovit kaikkialla Euroopassa tuntuivat olevan aina kirjoitetusta ajasta lähtien hurjia paikkoja, joissa jylläsi suosikkijärjestelmä, aatelisarvo ja hurja tahto saada kaikki mahdollinen omaisuus, arvostus ja kunnia itselleen toisten kustannuksella. Virallisen rakastajattaren arvoon ei riittänyt pelkkä kauneus. Jotkut kuninkaat halusivat lämpimän, hellän ja taipuisan rakastajattaren, toiset sietivät mitä kiukkuisimpia, ahneita ja itseään ajattelevia äkäpusseja. Ja koko ajan kilpailevat suvut hovissa yrittivät suistaa virallisen rakastajattaren palliltaan ja sijoittaa sinne oman edustajansa. Rakastajatar tarvitsi jatkuvaa valppautta, hyvää pelisilmää, liittolaisia ja röyhkeyttä tarvittaessa. Koska rakastajatar ei koskaan tiennyt, milloin kuningas kyllästyisi, hänen tuli kerätä tulevaisuutensa varalle sinä lyhyenä tai pitkänä aikana, jolloin hän oli kuninkaan armossa, mahdollisimman paljon mukana liikuteltavaa (koruja ja timantteja) ja maaomaisuutta. Hän oli toisin sanoen täysin riippuvainen kuninkaasta ja tämän tahdosta ja voitiin koska vaan lykätä syrjään kuin vanha villasukka. 
Täytyy todeta luettuaan tämän kirjan, etten vieläkään tiedä millainen oli hyvä rakastajatar, joka säilytti asemansa vuosikausia. Heissä oli kauniita ja rumia, poliittisesti älykkäitä ja niitä, jotka puuttuivat vain taiteisiin ja muotiin, seksistä pitäviä ja antautuvia tai melkeinpä frigidejä, hyväluonteisia ja todellisia kiukkupusseja, sanavalmiita ja nokkelia tai jopa tylsiä. Mitä asianomainen kunkku aina kulloinkin naiseltaan halusi. Kun rakastajattaret aikanaan olivat hyvinkin julkisia ja arvostettuja hovissa, joskus 1800-luvun aikana heitä alettiin hieman enemmän peitellä eikä tuotu enää niin selvästi esiin, vaikka kaikki heistä tiesivät. Lopullisesti he menettivät hallitsevan asemansa lehdistön tullessa rohkeammaksi. Toki heitä oli ja on edelleenkin meidän päiviimme asti, mutta kuninkaiden menettäessä valtaansa ja valtion rahojen käyttöoikeutta myös rakastajattaret ovat joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta jääneet kulissien takana tapahtuvaksi julkiseksi salaisuudeksi.

Jos osasivat kuninkaat, niin osasivat kuningattaretkin. Mikä tulee todistettua kirjassa Kuningattarien rakastajat - 900 vuotta valekuninkaita, viriileitä rakastajia ja intohimoista politiikkaa (Eleanor Herman). Kuningattaren asema ja tehtävä oli varsin tylsä. Hänet naitettiin kuninkaalliselle tai lähipiiriin vastoin omaa tahtoaan. Siinä, missä kuningas sai lennellä pistimineen missä halusi, kuningattaren tuli sietää muut naiset, olla ehdottomasti siveä ja arvokas, hänelle sallittuja toimia olivat yleensä uskonnon harjoittaminen, käsitöiden tekeminen hovinaistensa seurassa ja almujen jakaminen köyhille. Hänen tärkein toimenkuvansa oli tuottaa jälkeläisiä, joiden veressä oli kuninkaan verta. Huipputylsää. Ei siis ihme, että siveimmätkin kuningattaret vilkuilivat aika ajoin salskeita tai miellyttäviä miehiä. Tosin siitä eteneminen pidemmälle oli riskialtista touhua. Jotkut kuninkaat saattoivat hiljaisesti hyväksyä tai jopa rohkaista vaimonsa ulkopuolisia suhteita, mutta vain kun se heille sopi pitääkseen kuningattaren hiljaisena ja tyytyväisenä. Toisilta taas meni pää tai asema kiinnijäämisen seurauksena. Useimmiten kiinnijäämisen tai skandaalia aiheuttivat hovin juonittelevien, ilkeiden ja vihamielisten ainesten toimet. Toisaalta historiankirjojen lehdiltä löytyvät itsenäiset, taitavat kuningattaret (Elizabeth I, Katariina Suuri jne.), joille rakastajien pito oli sukupuolisen tyydytyksen ja henkisen kumppanuuden takia tarpeen, mutta jotka samaan aikaan olivat taitavia hallitsijoita ja säilyttivät vallan itsellään. Tosin täytyy myöntää, että luku Katariina Suuresta oli aikamoista luettavaa. Se tyttö pystyi vielä ikääntyneenä (40-50-vuotiaana siihen aikaan) täysin näännyttämään puolta nuoremmat rakastajansa seksihaluillaan. Kirjassa on kerrottu myös joistakin kuningattarista, jotka eivät välttämättä nielaisseet miehiensä käytöstä ihan sellaisenaan, vaan panivat kovan kovaa vastaan. Ja toisaalta kertakaikkisesti älyllisesti tumpeloista kuninkaista, jotka eivät edes tajunneet vaimonsa pitävän rakastajaa ja hyväksyivät mukisematta rakastajien tuottamat "käenpojat" kruununperillisten joukkoon.
Kirjan luettuani en voi kuin todeta, että jos en itse olisi se päähallitsija vaan naitu kuningatar, en ikimaailmassa ottaisi sitä virkaa. Kuningattaren piti useimmiten olla hiljainen taustahenkilö, joka tuottaa lapsia, josta usein aviomies ei edes pidä ja jättää hänet psyykkisesti ja fyysisesti tyydyttämättömäksi ja jota rakastajattaret usein ivaavat ja nöyryyttävät. Useissa tapauksissa, joissa kuningatar nosti metelin tai jäi kiinni, jopa hänen omat vanhempansa hylkäsivät hänet asettuen mieluummin huonosti käyttäytyvän kuninkaan puolelle. Huh, mitä elämää.

HUOM. Menkääpä kaikki kirjoista kiinnostuneet vilkaisemaan myös Ullan Luetut Kirjat-blogin kirja-arvontaa. Siellä Ulla arpoo nimipäivänsä kunniaksi viisi kirjaa. Voit osallistua joko yhden tai useamman kirjan arvontaan.

Kristiina

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mielipiteesi on aina tervetullut :)