Google Website Translator

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Syksyn tulo

Tämä syksy on ollut hieman omituista aikaa. Yleensä miellän syksyn kuulaaksi, hieman kirpakaksi ajaksi, jolloin ruska ilakoi lehdillä ja metsä antaa vielä satoaan. Jotenkin tuntuu, että tänä vuonna on ollut erilaista. Joka päivä sataa. Tai no, ainakin melkein. Mutta kuitenkin, minusta tuntuu, että juuri yhtään päivää ei ole mennyt ilman ainakin satunnaista sadekuuroa. Vetää veltoksi ja haluttomaksi, kun joka kerta työntäessään nokkansa ulos ovesta saa vesikuuron niskaansa.

Syksyn tulo näkyy myös ruoassa. Kaapit ja pakastimet täyttyvät kaikestä hyvästä: hillokkeista, hilloista, pakastetuista juureksista ja vihanneksista, säilötyistä tuotteista. Kesän kevyet vaihtuvat syksyn täyteläiseen. Täytyyhän sitä alkaa kerätä taas talviläskiä suojaksi kylmää vastaan. Vähitellen alkavat maistua ensin ne kotoiset ruoat: padat, lihapullat, raskaammat kastikkeet, laatikot. Kohta sitten kai pitää taas aloittaa leipominenkin. Syksyn tulon huomaa aina viimeistään siitä, kun tulee laitettua ensimmäisen kerran hernekeittoa, uunikalaa kauden uunijuureksilla, kaali-jauhelihapataa tai makaronilaatikkoa. Joo, ihan selvästi syksy. Kohta tietysti joutuu laittamaan patteritkin päälle. Yöäk. Myös valon hiipumisen huomaa. Illalla ei näe enää lukea ilman valoa siihen asti, kunnes menee nukkumaan. Välillä saa valot sytyttää keskellä päivääkin, kun hyvä sadekuuro sattuu kohdalle.

Itse olen viettänyt sadepäiviä lukemalla. Siksi haluankin nyt julkisesti kiittää pakastinta, jossa oli keväältä vielä noita hieman raskaampia ruokia. Eihän sitä ehdi kun jonkun makkarastroganoffin tai sosekeiton pyöräyttää silloin tällöin lukemisen lomassa. Pakastin pelastaa. 
Olen joskus aikoinaan lukenut Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset-sarjan kirjat. Mutta siitä oli jo aikaa. Satun itse omistamaan kirjoista 5 ensimmäistä ja kuudennen hain kirjastosta. Näissä kirjoissa on tekstiä 500-850 sivua/nide, joten niissä riittää lukemista pahimman sadekauden yli. Tosin lukiessani ne nyt yhteen putkeen huomaan, että teksteistä löytyy paljon samojen asioiden, esimerkiksi sarjan ensimmäiseen osaan viittaavien "muisteloiden" toistoa. Seuravissa osissa viitataan samoihin asioihin useamman kerran jopa saman niteen sisällä. Ja maisema-, eläin-, ja elinolosuhdekuvauksia on loputtomiin. Joten kirjoista olisi saanut huomattavasti tiiviimpiä ja ohuempia jättämällä pois paljon "turhaa" lörpötystä. Kuitenkin, joku näissä kirjoissa viehättää minua. Jos ei muu, niin päähenkilöt Ayla ja Jondalar. Niin siinä vierähtää reilu viikko ettei huomaakaan. Satakoon ulkona, minä sytytän lampun ja käperryn sohvankulmaan lukemaan. Kai se joskus on pakko sen kuulaan syksynkin alkaa. Tai sitten ei. Tosin täytyy todeta, että näin monen kivikauden ajasta kertovan kirjan lukeminen peräkkäin vaikuttaa myös minuun jotenkin kummasti. Kivikauden ihminen käytti aikansa keväästä syksyyn keräämällä varastoon mahdollisimman paljon ruokaa talven varalle. Alan nähdä itsessäni samoja piirteitä, koska olen taas hamstrannut REKOsta mahtavan määrän tarvikkeita syötäväksi ja säilöttäväksi. Saa vaan nähdä, millä ne rahtaan huomenna kotiin. Mutta siitä tarinasta ja hankinnoista myöhemmin.

Kristiina

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mielipiteesi on aina tervetullut :)